Title= Hold on, if you feel like letting go (Good Charlotte - Hold On)
Author= Theonce
Rating= PG
Pairing = Sami / Sasja
Fandom= Idiomatic
Genre = Shlash, angstahtavaa, varmaan romancee ja huuumorii.
Warnings = Joku on liian rakastunut, ja tää on varmaan vähän sanotusti imelää.
Beta = Me, Myself and I
Disclaimer = En omista hahmoja, en ansaitse tästä rahaa, enkä valtaa. En myöskään tahdo loukata tällä ketään.
Summary =Tuntui kirpaisevalta sanoa todellinen totuus ääneen, kun olin elänyt omissa haaveissa niin kauan.
A/N= Tähän on ammennettu paljon omia fiiliksia, ehkä paikoitellen liikaakin. Mä omistan tän koko ficin Nooralle, koska se tyttö tykkää jostakin tyypistä ihan liikaa <3. Ja tää on kirjoitettu Samin näkökulmasta.
1. This world, this world is cold (Good Charlotte - Hold On)
Mun ja Sasjan niin sanotusta välikohtauksesta oli ennättänyt kulua melkein kolme viikkoa. Sen kolmen - todella pitkästyttävän ja kireän - viikon aikana, mä olin saanut asiani sotkuun jopa Artun kanssa. Eli toisin sanoen meidän kämpässä oli yhtä kireä tunnelma, kun mun kutomissa ala-asteen villasukissa ne solmut. Moni olisi voinut luulla, että mun ja Sasjan välit olisivat parantuneet, tai menneet edes pidemmälle, mitä ne oli. Tosiasiassa me oltiinkin pari - kolme ekaa päivää hyvässä yhteishengessä ja mä ihan tosissani yritin syödä ja nukkua, ihan Sasun mieliksi. Kuitenkaan mä en pystynyt siihen enää neljäntenä päivänä vaan olin syömättä koko päivän plus siihen päälle yli kahdenkymmenen kilometrin lenkki. Juuri, kun mä olin saanut meidän kotioven auki, pyörryin lähestulkoon Sasjan jalkoihin. Se tajusi heti, mistä oli kyse.
On ihan ymmärrettävää, että se suuttui mulle, tai se oli lähinnä pettynyt, mutta silloin eräänä iltana, kun korotin ääntäni - enemmän kuin pari oktaavia - niin meidän laulajalle riitti. Ymmärrettävää se kyllä oli, tajusin sen kyllä itsekin ja varsinkin, koska petin sen luottamuksen. Eli jos siihen asti musta tuntui, että mua vahdittiin, niin sitä tehtiin kyllä nytkin. Toisaalta oli helpottava tietää, että mua odotettiin ja ynnä muuta, mutta kuitenkin tässä koko jutussa mä olin vain ja ainoastaan kusessa itseni kanssa.
Pomo oli antanut mulle työpaikalla sairaslomaa, koska Sasja oli melkein uhkaillut sitä. Todellisuutta se pomo tuskin tietää ja kiitollinen mä oon siitä Sasjalle, koska tää mun tilanne nyt on vähän ongelmallinen mullekin. Oikeastaan mä en tiedä haluaisinko mä koskaan tästä pois, koska nälästä johtuva huimaus, sekä aamulla olevat pakkolenkit on mulle kuin huumetta. Ilman niitä kaikki menee pieleen, enkä voi vaan olla. Toisaalta ne on eräänlaisia itsetuhoisuuskeinoja tai aika vahvasti rinnastettuna johonkin sellaiseen. Koska oikeesti, nykyään mä juoksen vain ja ainoastaan koska mua ahdistaa olla kotona, töissä tai missä tahansa muualla kuin meidän pururadalla. Enkä mä nyt missään nimessä voi alkaa pelleilemään partaterien tai Fiskarsin saksien kanssa. Ei tollaset ole mua varten, vaikka niillä viiltäminen onkin ihan kutkuttava kokemuksena. Mä tiedän, etten kuitenkaan pystyisi siihen tiukan paikan tullen.
Mä istuin mun kapealla parisängyllä ja piirtelen sormenpäällä kitaraa vasten jonkinlaisia kiekuroita. Olin saanut hetkeä aikaisemmin hyvän biisi-idean, joka oli kitaraan tarttuessa melkein kaikonnut mun mielestä. Mulla tuli vahvasti mieleen Sasja, siitä mun valkoisesta akustisesta. Nappasin mustekynän sormieni väliin ja koitin sohertaa sanoja mun kierrevihkoon, joka oli kulmista jo kärsineen näköinen. Se vihko taisi muistuttaa olemukseltaan aika paljon mua. Se oli kärsinyt ja se pursusi välistä irtolehtisiä. Sen sisäsivuille mä olin purkanut kaikki mun ideat ja ajatukset, lähestulkoon puolen vuoden takaa. Kohta voisi olla aika ostaa uusi vihko, mutta tosta oli tullut jotenkin mulle tärkeä, koska se on ollut pitkään mun mukana. Mä taidan kuullostaa aika idiootilta, kun en raaski luopua yhdestä vihkosesta.
Mä pyörittelin sitä kynää mun sormien välissä ja välillä kirjoitin vihkoon sanan tai lauseen pätkiä. Ei mennyt kuin tunti, niin mulla oli aika raakaversio siitä biisistä tehtynä. Mä hioskelin sitä vielä kuntoon ja soitinkin muutamaan kertaan sen itselleni. Kieltämättä se kuullosti hyvältä. Laskin akustiseni varovasti sille varattuun telineeseen huoneeni nurkkaan. Kippasin vielä sanoitusvihkon kannen varovasti kiinni, jonka jälkeen tungin sen mun laukun pohjalle, että se tulisi varmasti mukaani, kun seuraavan kerran lähtisin.
Keittiössä oli Sasja istumassa. Se kirjoitti lyijykynä suhisten jotain luentolehtiöönsä, jonka jälkeen se pläräsi monta sivua eteenpäin sen todella paksua oppikirjaa. En todellakaan tajunnut, miten se selviäisi tosta tentistä elävänä. Laskiessani vesihanasta vettä mukiini, joka oli virunut tiskipöydällä aamusta saakka, unohduin katselemaan pöydän ääressä olevan blondin olemusta. Sen kasvoista näki, että miestä vaivasi ja vähintäänkin stressasi jokin asia, mutta ajattelin sen olevan paineita lopputenttien suhteen.
"Mä sain tänään uuden biisin hahmoteltua...Tai, no...Se on melkein valmis", takertelin ja laskin katseeni varovasti vesilasiini.
"Ai...", mies kummasteli.
"Koska sä haluut vilkasta sitä?" kysyin ja laskin kupin varovasti tiskipöydän taakse, siihen kohtaan, jossa pidin aina puoli-puhtaita kuppejani.
"Mun pitäs lukea tähän tenttiin", mies sanoi laimeasti viitaten edessään oleviin kirjakasoihin.
"En mä sillä, että nyt...mutta joku päivä?" ehdotin, vaikka olisin itse kyllä halunnut soittaa kyseisen biisin Sasjalle vaikka samantien.
"Joo", Sasja sanoi ja kumartui takaisin oppikirjojen puoleen.
Olin juuri kääntänyt selkäni miehelle ja kuulin kuinka Sasja painoi tenttikirjansa kannen kiinni ja huokaisi jotenkin hermostuneesti:
"Hei katotaan sitä biisiä nyt."
"Ei, kun lue vaan", käännyin ympäri.
Edessäni istuva mies kurtisti kulmiaan ja katsoi mua kohti läpitunkevasti. Sen katse ei kuitenkaan ollut ilkeä tai painostava, ainoastaan kovasti tutkaileva. Sasja nousi tuoliltaan ylös ja askelsi viereeni. Lupauduin hakemaan sanoitusvihkoni, jos saisi viritettyä sillä väkin oman akustisen kitaransa. Blondi istui sohvan reunalla ja pomputti toista jalkaansa lievän hermostuneesti lattiaa vasten. Istahdin pienen välimatkan päähän laulajasta ja levitin vihkon sanojen kohdalta auki pöydälle. Sasja tahtoi ensin vilkaista sanoituksia ennen kuin halusi tarttua kitaraan. Mies myönsi biisin olevan varsin mielenkiintoinen ja tahtoi kuulla vielä melodian, jonka olin kehitellyt siihen ympärille.
Seuraavana päivänä askelsin Sasjan kanssa kohti meidän treenikämppää. Mies oli tykästynyt kovasti uuteen biisiini ja tahtoi soittaa sen tänään koko bändin kesken, eikä mullakaan ollut sitä mitään vastaan. Meidän kahden välitkin tuntuivat olevan vähän paremman, kuin muutamia päiviä aikaisemmin. En kuitenkaan uskaltanut toivoa liikoja, sillä tämä saattaisi olla miehen mielessä vain pienoinen ajatuskatkos, jossa hän oli unohtanut petetyn lupauksen. Katselin sivusilmällä, kun vierelläni oleva mies kaivoi vihreänsävyisestä laukustaan tupakkavälineitään. Pian mies poltteli tyytyväisen näköisenä käärylettään ja eikä mennyt aikaakaan, kun saavuimme matalakattoisen tiilirakennuksen eteen.
Bändin pojat olivat tyytyväisiä mun ja Sasjan biisiaihioon, jonka olimme siis soittaneet muille akustisesti. Rumpukomppeja oli mietitty hetken aikaa, mutta ihan hetkeen emme kuitenkaan olisi menossa sitä yleisölle esittämään. Jonathán sitoi kaulahuiviaan samalla, kun itse pakkauduin isoksi tulleeseen talvitakkiini. Kieputin värikäskuvioisen kaulahuivin kaulaani, sekä heitin laukun olalleni ja hyvästelin meidän basistin.
"Vuokrattaisiinko joku leffa illaksi?" vierelläni askeltava solisti ehdotti.
"Miksei", hymähdin.
Käännyimme Tammelan Hesburgerin kohdalta Tammelan Puistokadulle, jossa videovuokraamo sijaitsi. Olin tuskastuassa vuokraamossa, kun emme meinanneet päästä yhteiseen mielipiteeseen. Lopulta saimme valittua jonkun kauhun ja scifin väliltä olevan, hyvin arvostellut elokuvan. Ennen kuin pääsimme kotiin asti, tahtoi solisti poiketa vielä osatamassa popcorneja hänelle itselleen. Nappasin itse hedelmäosastolta pari mandariinia, sekä aamupalaksi omenan ja päärynän. Askeltaessamme kassalla Sasja tyytyi katsomaan ateriavalikoimaani kulmat kurtussa.
2. Mut mussa ei oo mitään. Mussa ei oo mitään uutta (Chisu - Sama Nainen)
"Mitä sä ajattelit tehdä jouluna?" Sasja kysyi samalla, kun tämä puhtaaksikirjoitti näytelmän harjoituskäsikirjoitusta.
"Mä en ole vielä miettinyt sitä", tunnustin.
Olin kyllä miettinyt ajoittain joulusuunnitelmiani, mutta en yhtään tiennyt mitä tehdä, sillä vaihtoehtoina oli mennä vanhempieni luokse, tai jäädä yksin kotiin. Kummassakin vaihtoehdossa oli hyvät ja huonot puolet, kuten se, että en voisi mitenkään kuitata vanhempieni luona joulupäivällistä pelkällä omenalla. Toisaalta taas olisin halunnut nähdä pitkästä aikaa vanhempani, sekä nuoremman siskoni, jonka olin nähnyt viimeksi viime kesänä, Tammerfestien aikaan. Jos taas jäisin yksin kotiin, niin saisin olla syömättä vaikka koko pyhäajan, mutta haittapuolena taas oli se, että jäisin ajatusteni kanssa aivan yksin. Se nyt ei joka kerta ollut hyvä juttu, sillä viime aikoina olin nähnyt kammottavia - lähes todentuntuisia -, painajaisunia, jotka melkein sekoittuiva jo arkielämään. Todellisuuden ja unien sekoittuminen oli saanut laukaistua paniikkikohtaukset, joita en saanut usein, eikä ne olleet isoja, mutta kuitenkin niitä oli. Mielensopukoissani kuitenkin kolkutti ainainen pelko isommista kohtauksista. Fiksu ja viisas ihminen olisi köpötellyt jo lääkäriin, mutta ahdistuin pelkästä ajatuksesta niin paljon, että olin päättänyt jättää kallonkutistajat väliin.
"Niin, että haluatko sä tulla?" Sasja kysyi kyllästyneenä odottavaisin silmin. Se oli varmaan odotellut mun vastausta jo hyvän tovin.
"Tulla? Minne?" kummastelin.
"Jouluna, mun äidin luokse... Ei sun tarvis yksin jäädä tännekkään", edessäni häärivä mies selitti.
"En mä sinne voi tulla...", aprikoin.
Sasjan ehdotus tuntui kieltämättä ihan hyvältä ja ihmettelinkin sitä, sillä oma oletuksenii oli se, että mies olisi ollut mulle vielä vihoissaan. Sovussa oleminen oli kyllä huomattavasti parempi vaihtoehto, sillä suuttunut Sasja ei ollut mielekästä katseltavaa, sitten missään määrin.
"Tottakai sä voit tulla."
"Sasja, se on joulu. En mä voi tulla teille", kieltäydyin.
"Ei, kun tuu nyt. Mun mieliksi", mies katsoi syvälle silmiini ja laski lämpimän käden mun olkapäälle. Mies vaati mua tulemaan vielä viettämään joulua miehen ja hänen äitinsä kanssa. Hetken päästä Sasja oli jo poistunut suihkuun. Laskin käteni olkapäälleni, siihen kohtaan, jossa oli tuntenut Sasjan käden paria hetkeä aikaisemmin. Aivan, kun olisin tuntenut miehestä lähtevän lämmön oman käteni alla. Todellisuudessa se oli täysin mahdotonta, eikä se haaveissakaan ollut mahdollista.
Päätäni pudistellen nousin sohvalta ylös ja päätin käväistä parvekkeella haukkaamassa raitista ilmaa, ennen kuin menisin nukkumaan. Parvekkeen ovi narahti, kun työnsin sitä auki. Tungin kädet syvemmälle hupparin hihoihin ja pysähdyin kaiteen eteen. Sivelin parvekkeen valkoista kaidettta hupparinpeittämällä kädellä. Miltäköhän tuntuisi seistä kaiteen reunalla valmiina hyppäämään kohti vedestä kiiltävää asfalttia? Olisko lyhyt ilmalento verrattavissa lintujen tunteeseen, kun ne tekevät nopeita syöksähdyksiä kohti maata, vai vastaisiko se enemmän laskuvarjohyppäämistä lentokoneesta? Mitäköhän ajattelisin niiden muutamien sekuntien aikana, ennen kuin mätkähtäisin asfaltille. Näkisinkö elämästäni samanlaisen flashback:in, kuin monet muut kohdatessa kuolemanrajan. Ketä kaikkia tulisin ajatelleeksi, ennen kuin nukahtaisin ikuiseen uneen? Ketkä kaikki surisivat mun poismenoa? Itkisikö kukaan takiani, toivottavasti ei. Sasja varmasti hyppisi riemusta, kun sen jaloista poistuisi yksi ylimääräinen, paska ja angstinen kitaristi, joka halusi vain kerran elämässään rakastaa.
"Sä et hymyile enää", kuulin vierestäni paksun äänen. En osannut kommentoida asiaa mitenkään, joten jatkoin kaukaisen horisontin katsomista. Takanani oleva mies siirtyi vierelleni ja siirsi katseensa minusta, jonnekin kerrostalojen ylle.
"Mitä sä tekisit jos mä kuolisin?" kuulin itseni kysyvän. Mies vieressäni kääntyi katsomaan mua pelokkain silmin. En pystynyt kuitenkaan hahmottamaan tämän olemuksesta mitä miehen mielessä sillä hetkellä liikkui, mikä saattoi olla sinänsä ihan hyvä asia.
"En mä tiedä...Tulisin sun perässä?"
Katselin vieressäni olevaa miestä arvelluttavasti. Tiesin ja näin, etttä kaiteeseen nojaileva solisti oli ilmeisen huolestunut musta. Tuntui pahalta nähdä, kun oma kaveri kärsi itsesi takia. Olin kuitenkin koittanut parantaa asioita Sasjan mieliksi. Ihan tosissani oli yrittänyt jaksaa ja sinnitellä. Kuitenkin olin niin heikko, etten jaksanut taistella loppuun asti, vaan olin luovuttanut suhteellisen nopeasti. Eikö kuitenkin yritys ollut tärkein? Kun kylmä ilma tunkeutui liian pistävästi mun iholleni, mä poistuin hiljaiselta parvekkeelta, hiljaisin askelein sisälle. Jättäen Sasjan tuijottamaan murheellisesti ja toivottomasti mun selkääni. Ehkä se joskus voisi oppia mun ajatusmaailmaa. Tai mä voisin oppia sen maailmankuvaa.
3. Virta meidät pois kuljettaa, kohti yksinäistä maailmaa. (Emppu - Kaksi kulkijaa)
Joulu saapui vauhdilla. Luntakin oli saatu maahan jokin verran. Ainoa myönteinen asia lumessa oli, että se sai päivät näyttämään edes hituisen valoisimmilta, kaiken harmauden keskellä. Haittapuolena toki oli taas, että lumi teki lenkkipoluista jäisiä. Olin muutenkin meinannut heittää kuperkeikat pariinotteeseen juoksulenkillä, kun en ollut tajunnut varoa liukastumista. Onneksi kuitenkin olin pysynyt pystyssä. Tähän väliin, en tarvinnut mitään sairaalareissuja, murtuneen jalan takia.
Arttu oli lähtenyt edellisiltana isojen laukkujen kanssa kohti Itä-Suomea, jossa hänen perheensä asui. Arttu kuulemma tulisi vasta joulunvietosta takaisin Tampereen suunnille, kun vuosi olisi vaihtunut uuteen. Sasja oli taas sopinut hänen äitinsä kanssa, että me menisimme Sasjan kanssa sinne aatonaattona, ja sehän olisi seuraavana päivänä.
Istuskelin pedatulla sängylläni. Koitin taistella joulupaketin nauhojen kanssa ja lopulta sainkin paketin halutun näköiseksi, joten keräsin paperi- ja nauharoskat roskakoriin ja heitin teippirullan työpöydälleni, joka oli aivan sängyn vieressä ikkunan alla. Lahjapaketin laitoin urheilukassiin, jonka ottaisin huomenissa mukaan ja lahjapaperirulla löysi paikkansa seinänvierustalla olevasta mustasta hyllyköstä, jonne olin hyllykön ulkonäöstä päätellen aikaisemminkin vain tunkenut tavaraa. Ehkä se pitäisi joskus siivota.
Nousin sängyltäni venytellen puutuneita jäseniäni ja suorististin päiväpeittoa hieman. Astelin vaatekaapilleni, jonka olin jättänyt aamulla auki. Nappasin kaapinoven päältä ulkoiluhousuni, sekä muut lenkkeilyvaatteet, jotka vaihdoin pikaisesti.
"Sami!" joku huusi nimeäni.
Pysäytin vauhtini heti, kun olin tajunnut mua huudettavan. Käänsin pakkasesta punertavat kasvot kohti kutsujaa ja tunnistin Nipan veikeästi hymyilevät kasvot. Odotin irokeesipäisen miehen saapuvan rinnalleni, jonka jälkeen vaihdoimme pikaiset kuulumiset. Suuntasimme askeleemme kohti keskustan vilkkaitakatuja, samalla kun Nipa kertoili, että hänen pitäisi vielä ennättää tämän päivän aikana tulevan kesän festaripalavereihin, sekä ihan illasta hänellä olisi oman bändisä, Lines Of Leavingsin treenit.
"Mites sulla ja Sasjalla?" toinen kysyi.
"Ai kui?" kummastelin. Tuntui oudolta, kun Nipa kyseli tällaisestä.
"Että rakkaus roihuaa ja sitä rataa?" kaveri vieressäni naurahti. Katsoin miestä varmasti lautasen kokoisin silmin ja suuhuni olisi varmasti lentänyt kärpäsiä, jos olisi ollut kesäaika. Auoin suutani, kuin kala kuivalla maaalla ja kelasin mistä ihmeestä Nipa keksi tuollaisen kysymyksen. Vieressäni olevan miehen kasvoilta loisti aito tiedonhalu, joten mongersin miehelle vastaukseksi:
"No...Itseasiassa, me ei olla yhdessä."
Tuntui kirpaisevalta sanoa todellinen totuus ääneen, kun olin elänyt omissa haaveissani niin kauan. Melkein olin jo alkanut uskoa siihen, että me voisimme olla Sasun kanssa jossain vaiheessa ihan varteenotettavasti onnellinen pari, mutta kuitenkin sen haavekuvan kieltäminen ja vieläpä ääneensanominen oli verrattavissa iskuun vasten kasvoja.
"Ette vai?" Nipa hämmästeli.
"No ei olla. Mistä sä olet edes kuullut tollasta?"
"Chris kertoi mulle. En mä osannut edes kuvitella, että se olisi ollut vale. Te liikuttekin Sasjan kanssa niin paljon yhdessä", toinen puolustautui.
"No valitettavasti me nyt ei olla yhdessä", sanoin harmillisella äänellä.
"Valitettavasti?"
Minkä takia kaikkien tarvisti takertua pieniin seikkoihin. Välillä oli todella turhauttavaa alkaa selittelemään ja vatvomaan, kaikkea mitä oli sanonut hetkeä aikaisemmin. Eikö ihmiset koskaan osannut lukea asioita rivien välistä, etenkin niitä, jotka tekivät jo salattuina itselle kipeää. Saati sitten, kun ne joutui myöntämään ääneen, silloinhan ne vasta satuttivat ja todella lujaa.
"Sulla on sitä kohtaan tunteita", toinen pohti, kun kyllästyi odottelemaan mun vastausta.
"Kai sen voi niinkin ilmaista", kakistin.
Toinen katsoi mua hymyillen tietävästi, kuitenkin tarkoittaen pelkkää hyvää. Muistan, että äidilläni oli samanlainen ilme, kun kerroin saaneeni uuden kaveritytön alasteen alkuaikoina. Ja ihan oikeasti, me oltiin sen tytön kanssa vain ja ainoastaan kavereita. Pian Nipa huomautti, että sen tarvitsisi jatkaa matkaa eri suuntaan kuin mun, joten hyvästelin toisen vaimeasti hymyillen ja lähdin hölkkäämään kevyesti kohti kotia.
Vaikka keskustan ruuhkassa oli yhtä ärstyttävä juosta, kuin aina ennen. Niin vähän aika sitten esille laitetut näyteikkunat olivat nätin näköisiä. Ja saivat viimeistään nyt joulumielen mulle, edes vähän. Keskustan katu- ja jouluvalot jäivät mun taaksen, kun ohitin rautatieaseman ja ajattelin harmissani lenkkini loppumista, mutta tiesin, että kerkeisin vielä huomen aamulla aamulenkin, ennen kuin mun ja Sasun tarvitsisi lähteä joulunviettoon.
4. You are reason why I don’t blame myself anymore (Idiomatic – Without Sound)
"Onhan sulla nyt kaikki?" Sasja varmasti ja nosti eteisenlattialta urheilukassin olalleen.
Nyökkäsin miehelle ja valmistauduin henkiesti kohtaamaan hyisen talvisään. Lumi narskusi tennareiden alla mukavasti ja sai mieleen muistumaan kaikki talvi-illat, jotka vietin pienenä pulkkamäessä naapurin lasten kanssa laskien tuntitolkulla mäkeä. Vaikka varpaitani paleli hetken ulkona olon jälkeen, niin silti nautin siitä tunteesta, jollain kierolla tapaa. Sasja piti yllä yksin keskustelua, johon en itse jaksanut ottaa millään tapaa osaa. Jotenkin vatsanpohjallani tuntui sellainen pienoinen jännitys, enkä oikeastaan tiennyt miksi ihmeessä jännitin tulevaa iltaa. Olinhan nähnyt Sasun äidin pari - kolme kertaa ja Riitta oli varsin mukava ja ihana tyyppi, yhtälailla kun poikansakin.
Ilta ennätti tulla yllättävän nopeasti. Riitta oli koristellut aikaisemmin viikolla jo asunnon juhlavaksi joulukoristeilla. Etupihalla - joka oli iso ja maalaismainen loisti kauneissa ulkolyhdyissä kynttilöitä, jotka oli ripustettu vaahteran vahvoille oksille roikkumaan.
Tuijotin pimeästä ja kuurankirjaamasta ikkunasta ulos ja odotin Sasjaa tulevaksi nukkumaan. Käsivarteni tuntuivat viileiltä, sillä solistin nuoruusvuosienhuoneen ikkunasta pääsi kylmää ilmaa huoneeseen. Lattialankut narahtivat, kun niiden päälle siirtyi askeleittain painoa. Pian huomasin Sasjan sopusuhtaisen vartalon heijastuvan peilikuvana ikkunalasiin. Ennen kuin kerkesin edes ajatella sänkyyn päin kääntymistä tuli Sasu aivan lähelleni. Melkein pystyin tuntemaan toisesta hehkuvan lämmön kylmällä ihollani. Tuijotimme toisiamme varovasti, jotenkin ujosti ikkunan kautta, kunnes Sasja kiersi kätensä mun hartioiden yli. Mies veti kohmeisen vartaloni itseään vasten ja miehen keho tuntui lähestulkoon fantastiselta omaani vasten.
Tuntui luonnolliselta olla toisen vartaloa vasten. Kerrankin tunsin oloni varsin onnelliseksi, pitkästä aikaa. Sasja painoi leukansa vasten mun hartiaa ja nojauduin lähemmäksi toista. Oloni tuntui turvalliselta ja olisin halunnut jäädä miehen otteeseen vaikka ikuisuudeksi. Tälläkään kertaa, mulle ei annettu voittomahdollisuuksia, kun kuulin matalan, mutta lempeän äänen kuiskaavan aivan mun korvan juuressa:
"Meidän varmaan tarvitsisi mennä nukkumaan, jotta jaksetaan herätä aamulla."
Irroitin toisen kädet ympäriltäni vastahakoisesti ja hivuttauduin parisängyn toiselle puolelle, seinän viereen. Sasja asetteli siististi farkkunsa yhdessä mustan kauluspaidan kanssa tuolin selkänojalle. Vielä ennen kuin mies kömpi sänkyyn tämä sitoi vaaleat hiuksensa löysälle ponnarille. Sänky nitkahti hieman, kun Sasja asettui peiton alle ja asetteli tyynyt haluavallaan tavalla.
Hetken päästä makasin aloillani ja kuuntelin korva tarkkana selkäni takana nukkuvaa miestä. Sasjan käsi kiertyi ympärilleni juuri samaan aikaan, kun ensimmäiset kuumat kyyneleet tipahtelivat poskilleni. Oikeastaan en tiennyt miksi itkin, koska tällä hetkellä en osannut olla surumielin. Tarkkaan mietittynä oli kaikki tunteeni enemmän kuin pahasti sekaisin.
Koitin pyyhkäistä valuneita kyyneleitä poskeltani pois. Se oli kyllä enemmän kuin vaikea tehtävä, sillä toinen käsi oli kiertyneenä Sasjan käteen ja toinen - vasen käteni - oli itseni alla jumissa. Tietysti olisin voinut vängätä jomman kumman käsistä käyttööni, mutta olisin varmasti herättänyt suloisesti tuhisevan Sasjan, joten päätin kyyneleiden kuivua poskilleni.
Aamu valkeni kauniina lumisateena. Yön aikana melkein koko maa oli saanut valkoisien lumivaipan ylleen. Aurinkokin pilkahteli pitkästä aikaa pilvien takaa ja punatulkut tsirpittivät läheisellä lintulaudalla.
Silmiäni aristi huoneessa vallitseva kirkas auringon valo, sillä Sasja oli unohtanut illalla sulkea sälekaihtimen vastapäisestä ikkunasta. Vaikka huoneessa oli viileä ilma, niin en kuitenkaan palellut ollenkaan, koska selkääni lämmitti Sasjan lämmin rintakehä, joka oli painautunut aivan liki muhun.
Tuntui oudolta herätä toisen vierestä, kun olin jo melkein tottunut heräämään yksin jokaisena aamuna viikossa. En uskaltanut toivoa kuitenkaan liikoja Sasjan suhteen, sillä en tiennyt vieläkään mitä mies tällä hetkellä musta halusi, vai halusiko mitään. Oman ujouteni vuoksi en uskaltanut edes kysyä mitä mieltä vieressäni liikahteleva Sasja ajatteli loppujen lopuksi musta.
"Huomenta", toinen kähisi aivan vieressäni ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin mun selkärankaa. Toivotin huomenet yhtä aamunkäheällä äänellä, kuin vastapäinen mies mulle. Koitin tihrustaa mustien silmälasien olinpaikkaa, kunnes Sasu ojensi ne mun käteeni. Painoin lasit nenälleni ja käännyin katsomaan vieressäni loikoilevaa miestä paremmin. Sasja haukotteli maireasti ja pohti hymyillen ääneen aamukahvin tarpeesta.
Lopulta Sasja nousi vastentahtoisesti sängystä ylös valitellen huoneen kylmää ilmaa. Katselin solistin vaatteiden vaihtoa hymyssä suin ja koitin keksiä mitä itse pukisin tänään päälleni.
"En mä nyt noin hassulta voi näyttää", mies naurahti samalla, kun yritti kiskoa harmaan hupparin vetoketjua kiinni.
"En mä sillä", käänsin katseeni nolostuneena syliini ja koitin etten punastuisi.
"Ei sun tarvi mun takia punastua", Sasja laski kätensä reidelleni samalla, kun istahti viereeni sängynreunalle.
Istuimme Sasjan kanssa vierekkäin keittiössä. Edessäni kökötti kukkakuvioin koristeltu posliinilautanen, johon mies oli lähtenyt - omasta mielestään minimaalisen -, annoksen riisipuuroa, jonka Riitta oli jättänyt meille aamupalaksi, ennen kuin oli lähtenyt perinteiselle hautakynttiläkierrokselle. Katsoin puuroklönttiä inhovasti ja koitin siirtää sitä ajatuksen voimalla, kohti biojäteastiaa. Sasja lusikoi puuroa hyvällä ruokahalulla ja hörppi välillä aamukahviaan.
Koitin luoda mieheen anovan ja varmasti pakokauhuisen katseen, etten haluaisi syödä tuota puurokasaa. Pystyin näkemään omissa mielikuvissani, kuinka puurokattilaan oli kaadettu pussikaupalla sokeria ja kuinka suuri voiklöntti oli sulatettu mössön joukkoon. Pelkkä ajatuskin oli enemmän kuin inhottava.
"Kauan sä ajattelin vielä siirtää tota ruokaa ajatuksen voimalla?" kuului naurahdus viereltäni. Katsoin Sasjan kasvoja vakavana ja koitin viestittää ruokahaluttomuudestani.
"Mulla ei oo nälkä", valehtelin ja käänsin katseeni pois Sasjasta.
"Kyllä sulla on", toinen sanoi päättäväisellä äänellä ja nousi kaatamaan vielä kupillisen kahvia itselleen.
Kun Sasja istahti valkopuuta olevalle tuolille, se narahti vaimeasti lattiaa vasten, kun mies hilasi itseään sillä lähemmäksi pöytää. Huomasin, että Sasja tuijotti mua rohkaisevasti, mutta pudistelin miehelle päätäni. Mä en halunnut syödä. Tuijottelin punasävyistä kerniliinaa pöydällä, ja kuulin kilahduksen. Sellaisen kilahduksen, joka kuuluu, kun lusikka osuu lautasta vasten.
"Sami, suu auki. Täältä tule iiso lentokone", Sasja kaarteli lusikka kädessään ja päästeli lentokoneääniä. Mua alkoi väkistenkin naurattamaan toisen tempaus ja mieshän sai siitä oivan tilaisuuden tökätä puurolusikan mun kitaani.
Lopulta, kun Sasu ei enää keksinyt uusia kulkuvälineitä ja mun mahani oli tupaten täynnä oli vieressäni olevalla solistilla varsin tyytyväinen ilme kasvoillaan. Mies lupautui laittamaan aamiaisastiat tiskikoneeseen ja sillävälin majoittauduin itse sohvalle.
Ei mennyt kauaakaan, kun huomasin keittiöön jääneen miehen nojailevan olohuoneen ovenkarmiin. Katselin toisella silmällä Musiikki Tv:tä ja toisella taas ovensuussa seisoskelevaa Sasjaa. Isohko huppari ja musta löysä pipo päässään mies näytti syötävän söpöltä. Jos Sasja olisi sillä hetkellä ollut mun poikaystävä niin mä olisin jo ollut pussaamassa toiselta huulet kipeiksi.
"Saanko mä tulla sun viereen?" kuulin toisen kysyvän arkaillen.
Nyökkäsin toiselle ja tein tilaa sohvalle, selkäni taakse, jonne Sasu kiipesi ketterästi, mutta varoen. Mies painoi päänsä vasten mun hartiaa ja hapusi mun sormet omiinsa, jonka jälkeen me jäätiin tuijottamaan Voicelta tulevaa Latauslistaa.
"Voi pojat teidän kanssa. Jaksaisitteko te edes koristella kuusen?" Riitta päivitteli tullessaan olohuoneeseen, mustat kiharat hiukset märkinä vastasataneesta lumesta.
"Eiköhän me voida?" lupasin ja koitin tökkiä Sasjaa varovasti hereille.
"Mhmh...Kyllä me hoidetaan se", Sasu hieroi silmiään ja näytti nukahtavan kohta uudelleen.
Illalla me katottiin Sasjan kanssa joulukuusta kuin mitäkin patsasta. Totta kyllä oli, että me oltiin annettu kaikki meille suotu luovuus käyttöön, kun me oltiin päivemmällä koristeltu kuusta. Pienen alkukankeuden jälkeen me oltiin saatu kuusesta oikeasti kivan näköinen.
Mua paleli, vaika me oltiin juuri tultu saunasta ja suihkusta. Olin pukenut vielä päälleni mustan college-hupparin ja vaikka olin laittanut Sasjan neuvosta vieläpä villasukat jalkaani, niin silti kylmyys tuntui linnoittuneen muhun luita ja ytimiä myöden.
"Onko sun noin kylmä?" mies vierestäni kysyi huolestuneena. Nyökkäsin miehelle ja koitin piilottaa hyiset sormeni syvemmälle hupparini hihoihin. Sasja kiersi toisen kätensä mun hartian ylitse ja veti samalla meidän molemmat sohvalle puolimakaavaan asentoon. Mulle tuli heti hirvittävän levollinen mieli ja -olo, kun tunsin toisen vartalon omaani vasten.
Me oltiin syöty jouluateria ja kaikki oli mennyt yllättävän hyvin. Olin vähintään maistanut kaikkia ruokia, lukuun ottamatta sillisalaattia, koska Sasjakaan ei siitä suuremmalti välittänyt. Mulla oli ihan kuningasolo, kun olin itestäni niin ylpeä. Sama ylpeydenilme säteili Sasjankin kasvoilla ja se oli kuiskannutkin mulle, kuinka ylpeä se oli musta, kun me oltiin täytetty Riitan apuna tiskikonetta.
Me odotettiin Riitan ja Sasjan kanssa, miehen serkkuja perheineen tulevaksi. Sasu silitteli hajamielisesti mun sormia ja tuijotteli samalla eteensä pohjattomasti. Oltaisiinkohan me Sasjan kanssa samanlaisia kymmenen vuoden päästä? Ja miten ihmeessä musta ja Sasjasta oli tullut viime päivien aikana, me? Me, se kuullosti kyllä varsin hyvältä suussa ja kutkutteli vatsanpohjassa varsin kivasti.
Ulko-ovelta kuului kolinaa ja pian kaksi ulkopukeista lasta kirmasi lumisina olohuoneeseen. Sasu oli tainnut olla todellisissa mietemaailmoissa, sillä muksujen juostessa huoneeseen solisti hätkähti, hyvä ettei pelästynyt pahemman kerran.
Riitta passitti lumiset lapset eteiseen riisumaan ja sillä välin nainen itse lähti - puheidensa mukaan - hakemaan meille kuumaa glögiä. Sasjan täti Aune ja tämän mies Jari tulivat lastensa jalanjäljissä huoneeseen. Me tehtiin sohvalle tilaa, johon pian kaksoset kiipesivät. Toinen kaksosista - Iiro nimeltään - kapusi arastelematta vieressäni istuvan Sasjan syliin. Iiron sisko Emma istui hymyillen viereeni ja esitteli mulle valkoiset maitohampaat vilkkuen lettejään. Pian Riitta tuli takaisin ja törkkäsi kuuman glögilasin kouraani.
Hetken päästä kaikki olivat saaneet paketit avatta. Emmi ja Iiro leikkivät uusilla leluillaan pitkin punaista karvamattoa. Bändin pojat olivat ostaneet mulle kitarankieliä ja plektroja - jotka mä sain aina jotenkin kadotettua-. Mä olin ostanut Sasjalle jonkun musiikkihistoriaa käsittelevän teoksen, jota se pläräili vieressäni ihan onnessaan. Mä pyörittelin rasiaa, jonka sisällä oli customoituja plekuja. En mä nyt ihan niin hienoja olisi tarvinnut, mutta Sasja oli näemmä tahtonut vähän enemmän panostaa. Ei se lahja kuitenkaan siihen loppunut, koska sisällä rasiassa oli pieni, rullattu paperipala. Mua jollain tapaa kauhistutti avata se rulla, koska mä tiesin, että tommoisiin asioihin haluttiin kätkeä jotakin. Oli se sitten hyvä tai huono asia. Mä kuitenkin tahdoin uskoa siihen ensimmäiseen vaihtoehtoon.
5. It's been a long hard road without you by my side (Good Charlotte - Emotionless)
Kello raksutti seuraavan päivän puolella, kun Sasun serkut vanhempineen viimein lähtivät. Emmi ja Iiro olivat hyvin viihtyneet meidän kanssa ja olin huomioinut, että Sasu oli hyvä käsittelemään lapsia. Se olisi ollut varmasti hyvä isä, mutta toisaalta en osannut kuvitella miestä perheenpääksi. Olihan Sasja luonteeltaan kovin itsenäinen ja menevä tyyppi, joka tahtoi nähdä ja kokea uutta maailmaa. Joskus olin pohtinut, että miten ihmeessä, joku pystyisi elämään noinkin vapaan ja vauhdikkaan ihmisen kanssa, jota näkisi kotona vain kääntymässä. Lopulta, kun olin pohtinut sitä ties kuinka ja kauan, olin tullut siihen tulokseen, että mun ja Sasjan elämäntyyli voisi pystyäkin siihen. Bändikavereina me nähtäis päivänaikana aina treeneissä ja vaikka mä kovastikin tahdoin sitoutua, niin en mä tahtonut menettää sitä vapautta, minkä käytöstä sai päättää itse. Totta kai mä tiesin ja tajusin, että sitä toista osapuolta piti yhtälailla kuunnella. En mä kuitenkaan ihan niin tyhmä ollut.
"Sä oot taas ihan ajatuksissasi", Sasja sanoi vakava ilme kasvoillaan ja istahti sängylle mun viereen. Päätäni pudistellen mä hymähdin miettimään vaan yhtä asiaa.
"Ai mitä asiaa?" Ihan kuin toisen silmiin olisi syttynyt uudenlainen loista. Näinköhän mä kuitenkaan ihan oikein?
"Semmosta vaan", katsoin ujostellen toista.
"Vai niin", Sasja sanoi ja nousi ylös.
Pian mä kuulin sen kolistelevan vessassa. Mä muistin samassa sen pienen paperirullan, jonka kaivoinkin saman tien mun farkkujen taskusta, mihin olin laittanut plektrarasian. Avasin muovisen rasian varovasti, kuunnellen samalla ettei Sasu ollut vielä tulossa huoneeseen. Nappasin valkoisen kääreen sormieni väliin ja tunnustelin paperin pintaa. Ei se ainakaan tavallista kopiopaperia ollut. Avasin mustasta silkkinauhasta olevan kauniin rusetin varovasti ja kieputin rullan hellävaroen auki.
Mä koitin lukea mahdollisimman hitaasti niitä kahta - kolmea riviä, mutta yllättävän nopeasti ne kauniit galligrafiset kirjaimet hupenivat loppuunsa. Tuijotin lappusta epäuskovana, mutta kuitenkin helpottuneena, sekä onnellisena. Mielessäni kuitenkin kummitteli epävarmuus ja pienoinen pelko tulevaisuutta kohtaan. Mitä seuraavaksi tapahtuisi?
Kuulin lattialankkujen narinaa ja pian huoneen ovi aukeni sen verta, että Sasja mahtui pujahtamaan raosta sisään. Painoin pientä paperilappusta nyrkissäni ja katsoin tiiviisti Sasjan liikkumista huoneessa. Ei mennyt kuin hetki niin solisti istahti uudelleen vierelleni. Katsoin kiinnostuneena polviani, jotka olin ristinyt niin kutsuttuun inkkariasentoon.
Me kummatkin istuttiin hiljaa. Hiljaisuus meidän ympärillä oli kuvattavissa yhtä hilpeänä, kuin tunnelma hautajaisissa. Kumpikin meistä taisi miettiä osaltaan seuraavia sanoja.
"Sami", toinen sanoi hiljaa, muttei kuitenkaan kuiskannut.
"Mm...", mumisin ja nosti katseeni toisen kasvoihin.
"Mun on aivan pakko myöntää sulle yks juttu...", toinen kääntyi katsomaan mua suoraan silmiin.
Jotenkin Sasjan sinisenharmaat silmät näyttivät kauhean etäisiltä, jollakin tapaa irtonaisilta tähän hetkeen. Koitin hakea toisesta jotain merkkiä, että mitä se aikoisi sanoa. Kuitenkaan mä en löytänyt mitään ennalta tuttua ja mua alkoi pelottaa. Ei Sasja, vaan tää meidän ympärillä leijuva hetki, joka tuntui painavan mua hetki hetkeltä enemmän kasaan. Mun kädet tärisivät ja mä koitin hillitä niitä näpräämällä mun hupparin hihoja. Mutta mä onnistuin siinä aika heikosti.
Sasja huomasi mun käsien tärinän ja koitti rauhoitella mua sanomalla, ettei mulla ollut mitään hätää. Kyllä mä sen tiesin, mutta enemmänkin mua nolotti tää tilanne. Sasja laski mun käsien päälle lämpimän kämmenensä ja koitti etsiä mun silmiä, jotka harhailivat pitkin huonetta, eivätkä osanneet pysähtyä hetkeksikään. Lopulta mies sai mut edes hitusen rauhallisemmaksi, mutta mua edelleen pelotti koko tilanne, hyvä etten jo liikkunut pakokauhun rajoilla.
Sasu ei keksinyt enää muuta konstia saada mua rauhallisemmaksi kuin vetämällä mut itseään vasten. Toisen kädet silittelivät rauhoittavasti mun selkää ja mä osasin jotenkin rauhoittua siinä. Miehen vartalo lämmitti omaani ja sai aikaiseksi mulle turvallisen tunteen. Sasu tuoksui hyvältä, vähän joululta, piparkakuilta ja glögiltä. Samaan aikaan kuitenkin mies tuoksui vahvasti omalta itseltään.
Sasjan huulet kutittivat mun korvaani, kun kuiskaili mulle rauhoittavia sanoja. Sitten yhtäkkiä se lopetti mun selän silittämisen ja veti syvään henkeä. Mä melkein jo irrotin otteeni miehestä, mutta kuitenkin päätin pitää kiinni miehestä, sillä Sasu tuntui mukavalta vasten mun omaa vartaloa. Kului hetki, toinen ja varmasti myös kolmas, ennen kuin Sasja kuiskasi mun korvaani, sillä hetkellä maailman kauneimmat sanat: " Mä tykkään susta niin paljon, ettei siinä oo mitään järkeä".
--
AN/2: Tässä tää sitten oli, toivottavasti miellytti teitä. Ei mulla varmaan muuta sanottavaa tällä hetkellä ole. Kommentteja kiitos!
- Theonce
